M I N U N  T A R I N A N I

I N T O H I M O N A  V A L O K U V A U S

Kirjoitin yläasteella aineen jonka otsikkona oli Intohimona valokuvaus. Suhtautumiseni valokuvaukseen ei ole juurikaan muuttunut sitten yläasteajan, suhtaudun valokuvaukseen tosin nykyään ehkä vieläkin suuremmalla intohimolla jos mahdollista. 

Valokuvausinnostukseni on lähtöisin edesmenneeltä isältäni, joka aloitti valokuvausharrastuksensa jo nuorena. Isäni valokuvasi maailmaa suurella sydämellä, luontoa, ihmisiä, eläimiä, maailman kauneutta. Lapsuudestani on muistona läjäpäin kuvia, elämästäni ylipäätänsä. Valokuvauksesta tuli perheemme yhteinen harrastus. Lähes joka tilanne oli ikuistettava ja kuvattava kameran linssin takaa. 

Voitin ensimmäisen järjestelmäkamerani nuorten valtakunnallisesta valokuvauskilpailusta 14-vuotiaana. Yläasteen lopulla yhteishakuja miettiessä puhuin epävarmana valokuvausopinnoista silloiselle opinto-ohjaajalleni. Häneltä en saanut niihin yhtään tukea, joten valitsin hänen kehoituksesta "turvallisen" alan ja opiskelin itseni ammattilukiossa lähihoitajaksi ja ylioppilaaksi. Kuitenkin koko tuon ajan unelmoin työstäni valokuvaajana. Nyt olen päättänyt vihdoin alkaa toteuttamaan unelmaani tällä saralla. Nyt kun minulla on se turvallinen ala taskussani, ei minulla pitäisi olla mitään hätää ;).

En  ole kiinnostunut pelkästään ns. tavallisesta valokuvauksesta, vaan erityisesti voimaannuttavasta valokuvauksesta. Haluaisin käyttää valokuvausta terapeuttisena hoitokeinona. Erityisesti psyykkisten ongelmien kanssa kamppailevien ihmisten kanssa haluasin työskennellä. Voimaannuttavassa valokuvauksessa suunnittelen kuvan, miljöön ja aiheen yhdessä kuvattavan kanssa. Haen kuvaan asiakkaan omaa näkökulmaa ja mielenkiinnon kohteita. Kuvaus on kokonaisuudessaan yhteinen projekti kuvattavan ja kuvaajan välillä. Kuva luodaan yhdessä, siinä näkyy vahvasti niin kuvaajan kuin kuvattavankin jälki. Kuvan tarkoituksena on tuoda kuvattava esille, kertoa millainen ihminen hän on, tuoda hänet kauniina ja hyväksyttävänä katsojan eteen. 

Sain mahdollisuuden koittaa tätä menetelmää työskennellessäni lastenpsykiatrian osastolla. Rakastin työtäni siellä mielettömästi.  Sain menetelmästä paljon positiivista palautetta ja se rohkaisi minua kokeilemaan toimisiko se todella myös käytännössä. Kun näen kuvattavan katsovan omaa kuvaansa hymyillen ja hyväksyvästi, tiedän tehneeni jotain oikein. Jos niin upealla taidemuodolla kuin valokuvauksella voin edes jotenkin auttaa ihmisiä, haluan ehdottomasti toteuttaa sitä. Tulevaisuudessa unelmani on, että voisin vielä jonain päivänä tituleerata itseäni jonkinlaiseksi valokuvausterapeutiksi. Tiedän, että menetelmä ja ala ei ole helppo, mutta olen valmis tekemään töitä sen eteen. "Ole riittävän rohkea kuunnellaksesi sydäntäsi, ole riittävän uskalias puhuaksesi sydämesi äänellä, ja ole riittävän vahva elämään omaa elämääsi todeksi."

Kiitos että luit tarinani. Jokainen meistä on kauniin kuvan arvoinen.

Paula Heino